4501 SOUTH VINCENNES AVE, CHICAGO, IL 60653
Tiesitkö että
Kuorolaisen matkapäiväkirjasta
Ebenezer (4501 S Vincennes Ave) oli myös suuri vaikuttaja gospelin synnyssä. Jonas puhui bussin matkustajille “Minä menen ensin sisään, ja sanon, kun voitte seurata perässä, okei?” Kaduilla ei liikkunut ketään. Korttelin väliä seilasi mies sinisessä hupparissa. Hän oli vartija, ja katsoi, ettei kukaan pysähtynyt tai jäänyt kyselemään mitään liian lähelle kirkkoa huonoin aikein.
Saimme kutsun sisään, ja samantien kirkkoon pelmahti joukko uteliaita valkoisia kuorolaisia. Ovella meidät otti sydämellisesti vastaan kaksi vanhaa naista. Kaikki tulijat käteltiin tai halattiin läpi ja toivotettiin tervetulleiksi kirkkoon.Istuimme etupenkeihin ja kuuntelimme naisen kertomusta kirkon alkuajoilta ja sen rakennuksista. Kirkon väki oli ymmärtääkseni suurimmaksi osaksi vanhempia miehiä ja naisia. Rakennus oli kaunis ja sen alttaritaiteena oli valtava maalaus, joka oli maalattu suoraan sen kiviseinään. Katon rajassa luki:
God Our Father, Jesus Our Savior, Man Our Brother
“It’s only furniture” sanoi vanha rouva, kun arastelimme ehdottaa alttarinkuoropenkeille asettumista. Paikalle oli saapunut kourallinen ihmisiä, jotka odottivat raamattupiirin alkua. Lauloimme pienelle seurakunnalle Take Me To The Water ja Down By The Riverside. Paikalla olleet vanhukset tulivat lavalle yhteiskuvaan kanssamme ja pääsimme jutustelemaan heidän kanssaan ja ottamaan kuvia yhdessä. Eräällä rouvalla oli samanväristä kynsilakkaa kuin minulla, ja hän esitteli omia kynsiään minulle iloisena. Itselleni kohtaaminen oli kultaa kalliimpi. Kirkko oli kaunis, vanha ja siinä saattoi tuntea menneet mahtavat ajat. Ihmiset olivat äärimmäisen ystävällisiä ja ensimmäiset kohtaamamme ihmiset siinä naapurustossa. Pastorina kirkossa toimi komea nuorimies, Marcel Kerr. Hän rukoili kuoromme puolesta ja kiitti Luojaa, siitä, että gospelin sanoma ja gospelmusiikki sai kauttamme vaikuttaa aivan toisella puolen maailmaa.
Kuorolaisen päiväkirjasta:
Fellowshipissä (4543 S Princeton Ave) saimme syödäksemme “soul foodia”, kanaa, bataattimuussia ja vihanneksia. Ruokailun yhteydessä kuulimme kirkon jäsenten esittelyä seurakunnan synnystä ja kirkkorakennuksen haasteista. Pastori kertoi, että käydäkseen Fellowshipissä, hänen täytyi ylittää kahden taistelevan huumejengin rajat. “Now, if you’re smart, you stay on your own area, but I had to go. For a while I had to sneak into church and not tell my parents where I was going.” Tapasimme myös pastori Byrnat Jonesin, joka oli varsinainen vitsiniekka ja useamman naiskuorolaisen mielestä erittäin charmantti ja komea mies.
Ruokailun jälkeen meille esiteltiin nuorten tila, jossa nuoret opiskelivat Raamattua ja musisioivat yhdessä. Esittelijänainen, jonka nimeä en tässäkään kirkosa saanut ylös, kertoi yksityiskohtaisesti täällä tehtävästä nuorisotyöstä ja sen eduista nuorille. Huoneessa oli mm. nuorten itse maalaama seinä, jossa oli heidän kuviaan ja Raamaun jakeita.
Kirkkosali eli Sanctuary, oli rakennettu seitsemän vuoden paastoamisen ja rukoilemisen jälkeen. Salissa ei ollut varsinaista alttaria, siten kuin ehkä suomessa käsitämme asian. Tila muistutti enemmän konserttisalia. Lavalla oli rumpusettejä, kuoron istuimet molemmin puolin, sekä muita soittimia. Pastorin puhujanpönttö oli lavan etuosassa. Kaikki ylistys perustuu siis musiikkiin ja jopa kirkkosali on rakennettu kuoron ja bändin ympärille. Gospelmusiikki ei siis olekaan ihan mikä tahansa musiikin laji, ajattelin.
Osa kuorolaisista osti tämän kirkon kaupasta kullan kimmeltäviä “Fellowship Strong” paitoja ja snap back lippalakkeja, joissa luki hopeisella glitterillä “Grace” grace-lippiksiä kantavista tuli leikkimielinen “Grace tiimi”, josta tuli loppumatkan ajaksi iso juttu. Lippiksiä vietiin kaikkialle ja niitä hoettiin ääneen jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Kerran Pihlan Grace lippis oli hukkua, mutta bussikuski löysi sen bussin lattialta. Lippikset osti Paula V, Jemina, Pihla ja Riina. Riinan nauru ja riemu tarttuivat muihinkin. Yleisiä sanontoja matkalta olivat mm. “Siistii!” ja Mindfulnessista ammentava “Fiilistely”.
4315 S Wabash Ave, Chicago, IL 60653
Tiesitkö että
Näin me sen koimme
Tässä kirkossa oli ensimmäinen hammond soitin ja saimme siitä maistiaisen “Jesus is the Light” kappaleen siivittämänä. Kirkossa oli juuri pidetty erään nuoren miehen hautajaiset, ja piha tulvikin väkeä saapuessamme. Tuli hieman tungetteleva olo kävellä sisään sillä toimitus oli vasta juuri päättynyt. Hautajaisista huolimatta kaikki lähes poikkeuksetta toivottivat meidät avosylin vastaan.
Kirkossa oli valtava valaistava risti katossa, jonka varsi jatkui aina keskikäytävän molempiin päihin. Sanotaan, että jos joku aidossa, syvässä uskossa kulkee tuon keskikäytävän päähän alttarille, jokin ruokous mielessään, se toteutuu. Rakennuksen seinät olivat mintunvihreät. Seurasimme esittelykierroksen aikana etupenkeistä, kuinka vapaaehtoiset järjestelivät alttaria uusiksi. Kynttilät kukat ja koristeelliset paksut sametti verhot laitettiin takaisin paikoilleen. Paljaaksi riisuttu alttari muuttui hetkessä komeaksi ja juhlavaksi. Eräs kuoron jäsen opasti meitä ja lopuksi lauloimme yhdessä Down by the Riverside.
Keskiviikkona tapasimme jälleen tuttuun tapaan toisen kerroksen kokoustilassa aamiaisen jälkeen. Jonas kertoi päivän kulusta ja harjoittelimme joitakin kappaleita. Aamupäivällä oli vapaata aikaa ennen harkkoja, joten eri ryhmät lähtivät omille tielleen kaupunkiin. Itse osallistuin joki-järvi risteilyyn, jossa kerrottiin pilvenpiirtäjien historiasta ja ihasteltiin kauniita järvimaisemia. Oppaana laivassa istui noin kolmekymppinen Andy, jolla oli turistilippis, paksu punainen parta ja lievä “southern accent”. Pihla sanoi, että sitä oli ollut tosi vaikea ymmärtää. Andy kertoi taloista yksitellen, mikä talo oli Chicagon kolmanneksi suurin ja mikä olisi tuleva kolmanneksi suurin talo kun se valmistuu. Hän kertoi talosta, jolla oli kokonaan oma postinumero kokonsa vuoksi, ja joka oli Pentagonin jälkeen Amerikan suurin rakennus.
Näimme myös valtavan Michigan järven ja otimme kuvia toisistamme ja rakennuksista. Laivalla oli myös baari, josta sai olutta koko risteilyn ajan. Itseeni suuren vaikutuksen teki järven koko ja suuri sininen taivas. Rakennukset osoittautuivat tarkemman tarkastelun jälkeen kaikki hyvin erilaisiksi arkkitehtuurilta ja tarinaltaan. Söimme lounaaksi kuuluisaa Chicagolaista Deep Dish Pizzaa.
Iltapäivällä Dexter Walker tuli opettamaan meitä Willow Churchin tiloihin. Mies kertoi aluksi itsestään ja rankasta nuoruudestaan, siitä kuinka kuorolaulu ja kuoronjohtajuus oli pelastanut hänet melko todennäköiseltä turmiolta. Dexterin oma kuoro The Zion Movement, oli voittanut monia kilpailuita ja levyttänyt useita kertoja.
Kuoroharjoitus alkoi niin, että Dexter pyysi ideaa sopivasta ylistyslaulusta, jolla aloittaa harjoitus. lauloimme Jesus is Right here now, jonka Jonas oli kanssamme käynyt läpi vain hetkeä aiemmin “Mikäli sille tulisi tarvetta”. Dexter luki kappaleen Raamattua. Näin kuoroharjoitus palautettiin välittömästi oikeaan viitekehykseensä. Seurasin hämmennyksen ja ilon sekaisin tuntein, miten luontevasti tilanne eteni. “Totta kai me luemme Raamattua ja laulamme lyhyen ylistyslaulun ennen treenejä. Tässähän on kyse Jumalasta!” Jesus Is Right Here Nown aikana Dexter pyyhki kyyneliä silmistään. Reaktio oli välitön ja aito.
Tämän jälkeen kolmessa rivissä seisova kuoro (sopraanot ja altot kahdessa rivissä, tenorit ja bassot takana yhdessä rivissä) hieroi toistensa niskat lämpimiksi. Sen jälkeen opettelimme kappaleen I’ll Go, I’ll Run sekä I Open My Mouth to the Lord (I vow). Opimme hyvän lämmittely- ja artikulaatioharjoitteen joka kuuluu näin:
Lips, teeth, tip of the tongue
All jaw movement
Articulate better than that
Riimiä toistettiin eri sävellajeissa sekä koko kuorona että eri äänialoissa. Lisäksi harjoitusta tehtiin niin, että Dexter istutti koko kuoron alas, ja nosti äänittäin pari tyyppiä kerrallaan ikäänkuin tupla kvartetteina toistamaan riimiä, kuullakseen miten koko kuorossa toimii yksittäiset äänet. I Open My Mouthissa kuoro pääsi vauhtiin ja käsiä taputettiin ja liikuttiin vauhdilla. Tunnelma oli katossa, eikä kenelläkään jäänyt hetkeäkään aikaa rupatella vieruskaverin kanssa. Kuoro myös ikäänkuin halusi todistaa Dexterille, että hei näin hyviä me ollaan!
Harjoituksen lopuksi kävimme piiriin kädet yhdessä ja rukoilimme matkan, läsnäolevien ihmisten ja kansainvälisen yhteistyön puolesta. Harjoitus oli ollut paljon muutakin kuin vain teknistä osaamista. Se oli hengellinen kokemus, jonka kruunasi alun hengellinen teemaan virittäytyminen sekä loppurukous.
Dexterin tapaamisen jälkeen oli sellainen olo, että tätähän tänne tultiin hakemaan. Kuinka mikään tästä eteenpäin voisi olla parempaa? Willow Churchin kulman takana meitä odotti keltainen koulubussi, jonka kyytiin pääsimme nyt ensimmäistä kertaa. Penkit olivat kapeita, harmaan muovinahan peittämiä yksinkertaisia istuimia. Osassa oli turvavyöt kahdelle, osassa ei. Busiin etuosassa istuivat matkanjohtajat, takana sekalainen joukko äänekkäimpiä kuorolaisia, joilla juttua riitti. Meidät vietiin bussilla North Park Universityyn (3224 W.Foster Ave), jossa saimme osallistua paikallisen kuoron harjoituksiin. Yliopisto oli alunperin perustettu ruotsalaismaahanmuuttajien kotouttamiseen mutta oli sittemmin kasvanut ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Kuoron harjoituksia veti Stephen Kelly ja Helen Hudgens. Kampus oli kuin suoraan mistä tahansa jenkkileffasta. Punatiilistä päärakennusta reunustavat tammet kohosivat kauniina Amerikan lipun liehuessa salossa. Meidät ohjattiin sisään valtavaan kappeliksi nimitettyyn rakennukseen. Rakennuksen aulassa oli pysäyttävän kaunis maalaus Jeesuksesta. Harjoituksissa oli paikalla n. 50 henkeä. Minulle jäi epäselväksi, oliko kyseessä todella yliopisto vaiko lukio. Suurin osa paikalla olleista näytti 14-16 vuotiailta. He lauloivat todella kauniisti.
Käytössä ei ollut nuotteja, vaan laulut opeteltiin korvakuulolta toistamalla ja sanoja luettiin tulostetuista lapuista. Aluksi olo oli hieman pihalla, ja joku kuorokaveri saattoikin kysellä stemmaa tai hämmästellä papereiden määrää. Olo rauhottui kuitenkin heti, kun asettui vain tilanteeseen tarkkailemaan ja nauttimaan kokemuksesta. Tilanteen tarkoitus ei ollut ultimaattisen hyvä kuorolaulusuoritus, vaan vieraassa maassa oleminen ja paikalliseen kuorokulttuuriin tutustuminen. Oli itseasiassa todella rentouttavaa voida keskittyä itse laulamiseen ja tulkintaan, eikä nuottien tavaamiseen. Koko harjoitusten ajan bändi, rumpali, pianisti ja kitaristi (sekä Joonatan feat. sax) soittivat, ja tunnelma säilyi yllä. Pidin valtavasti siitä tyylistä. Sillä tavoin kukaan ei alkanut höpisemään keskenään vaan musa ja bileet jatkuivat äänialakohtaisista toistoista huolimatta lakkaamattomana.
Harjoituksissa oli läsnä ensin suuri massakuoro, n. 50 jäsentä ja sen jälkeen jäivät vielä harjoittelemaan n. 20 Ensamble laulajaa, jotka esiintyivät yhdessä. Järjestely toimi hyvin. Massakuoron harjoitusten päätyttyä Gospel Helsinki esitti Kalliolle kukkulalle sekä Take Me to the Water, joka sai yleisönsä taputtamaan ja vislaamaan.
Itse olin liikuttunut nuorten laulusta ja niistä biiseistä, joita laulettiin. Tilaisuus oli vähemmän hengellisesti latautunut kuin Dexterin kanssa vietetty intiimi treenihetki aiemmin päivällä. Silti lopuksi rukoiltiin ja laulujen aikana pääsi sisään hurmokselliseen tunnelmaan. Isossa hallissa oli tuuletus todella kovalla ja aika moni lähti paikalta ääni kadonneena. Päivä oli ollut pitkä mutta olimme saaneet ensimmäisiä maistiaisia siitä millaista Gospel voi olla ja millaista suurta yhteisöllisyyttä siihen liittyy. Muistan vahvasti ajatelleeni miten upeeta tämä oli ja miten mikään voisi olla parempaa kuin tämä?
Huikea viikko Chicagossa takana ja oma aikansa menee ennen kuin ymmärtää mitä kaikkea on päässyt kokemaan. Chicago on kaupunkina todella monipuolinen ja viihtyisä. Lähes kaikkea löytyy kaikille, shoppailusta urheiluun jne. Varjopuolena on valtava kodittominen määrä, mikä näkyy katukuvassa ja samalla tietyt alueet Chicagon Eteläpuolella, kuten Bronzeville, ovat tunnettuja ammuskelutapauksista. Päästiin kuorona myös näkemään sitä puolta. Yhdessä kirkossa jossa vierailtiin, oli ollut ammuskelutapaus juuri kaksi viikkoa aikaisemmin. Tapasimme myös eräässä kirkossa naisen, jonka poika oli ammuttu muutama päivä aikaisemmin. Eräässä kirkossa jossä kävimme oli ollut juuri erään nuoren miehen hautajaiset ja ostarissa jossa lounastettiin, oli ollut ammuskelutapaus vain joitain päiviä aikaisemmin. Ongelmat alueella ovat siis todellisia, mutta samaan aikaan näissä ihmisissä korostuu iloisuus ja rakkaus, mikä on häkellyttävävää.
Kuorona vierailtiin useissa eri kirkoissa. Päästiin tutustumaan vanhoihin kirkkoihin, joissa Gospel musiikki on saanut alkunsa ja samalla suuriin moderneihin kirkkoihin, joihin saattaa mahtua jopa 8000 ihmistä. Osallistuttiin messuun myös kirkossa jossa Obama kävi aktiivisesti, joskin hän erosi kyseisestä kirkosta v.2008, koska koki sen muuttuneen “poliittiseksi sirkuksesi”. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Päästiin myös tapaamaan ja treenaamaan Soul Children Choirin lasten kanssa, jotka olivat aivan huikeita, tippa tuli väkisin linssiin näiden lasten iloa katsellessa ja kuunnellessa. Kuorona päästiin toki myös harjoittelemaan ja esiintymään mitä huikeimmassa paikoissa ja mitä huikeimpien ihmisten kanssa. Matkan antina oli myös saada tutustua uusiin ihmisiin, sekä viettää mitä parasta aikaa kuorokavereiden kanssa.
Tomy Kuokkanen
Back home! The past week in Chicago was amazing. I have no words to describe everything I got to see and experience. One of my life-long dreams came true when I got to travel to USA.
During the week my love for gospel music grew enormously and my faith strengthened enormously. I felt like I was home which is why it was hard to get back to Finland. But I’m so so so grateful that I got to be there. And meeting people who’s faith is so strong and who are so talented in music. No money or things in the world can measure with all that.
I got to see the richer Chicago and poorer Chicago and the division between black and white and I cannot believe that still today there is division between people just based on the color of ones skin although we are all brothers and sisters in Christ.
The only negative thing was the super efficent air conditioning and fitted carpets. It made us all lose our voices and feeling sick all week but despite of that we gave our all. We got to listen to great music and we got to sing with others. Just praising God all week, I mean what could be better than that. Thank you Chicago people for welcoming us and giving your time to us!
And thank you GH family for everything.
Mirijam Leander
Ikinä en olisi voinut etukäteen kuvitella millainen matka meillä oli edessä. Musiikin ja aidon rakkauden täyttämät päivät olivat jotakin, joita on nyt hetki haudottava.
Miia Shemeikka
“[Suomessa] bussissa istuminen oli outoa, kun se ei yhtäkkiä ollutkaan keltainen. Tuli ikävä sitä ihanaa onnentunnetta ja huterasti huojuvaa pilvilinnaa, jonka suojissa sai päivien ajan yhteisöllistä elämää viettää. – – Koko matka tuntuu epätodelliselta. Mutta onneksi on ne ihmiset, jotka jakoivat kokemuksen mun kanssa. Kohtaavat aidosti, katsovat silmiin ja heidän silmiensä tuikkeesta tiedän, että saimme kaikki kokea jotain uskomattoman ainutlaatuista.
“Somewhere far, far away, beyond the crowds and city lights, out of the darkness we can shine. I’m packing my bags, I’m gonna leave it all behind. I wanna open up my eyes, see you on the other side”. Chicago jäi sydämeen.
Kaikki ihmiset, hymyt ja halaukset.
Kiitos kuoroperhe, bless y’all!
Pihla Järvinen
Lauantaina olimme väsyneitä illan tapahtumien jälkeen, ja Jonas vakuttelikin meille, että saisimme todennäköisesti seurata nuorisokuoron harjoituksia takapenkistä ja ehkä jopa torkahtaa. Toisin kävi. Soul Children of Chicago with Walt Whitman oli varautunut tuloomme ja istutti meidät kuoroasetelmaan kirkon etupenkkeihin. “Make sure that you sit next to someone who doesn’t look like you” Whitman opasti, ja sekoitti keskenään lapsikuorolaiset ja Gospel Helsingin.
Geehoolaisille jaettiin paperilla sanat, lapset itse osasivat kappaleet jo todella hyvin. Lauloimme “Free, thank God I am free, and I’ll never be bound again” ja “I’m a free worshipper” Eräässä laulussa lauloimme “He’ll never walk out on you, no never, no never” ja katsoimme toisiamme silmiin ja halasimme, molemmat kuorot toisaan. Musiikki soi kokoajan, rumpusetti löi komppia ja amerikanlippupaitainen mies soitti sähköpianoa.
Stemmat käytiin läpi niin, että jokaisen stemmalohkon edessä seisoi yksi kuorolainen, joka lauloi eteen stemman ja muut toistivat sen useaan kertaan kunnes johtaja oli tyytyväinen. Whitman vaihteli sitä, kuka sai laulaa edessä stemmaa muille, tuoden todella vahvan kasvatuksellisen aspektin nuorten elämään. Alttostemmaa lauloi alussa eräs äärimmäisen energinen ja ilmaisukykyinen tyttö, josta povasimme jo tulevaa tähteä. Hänen jälkeensä valokeilaan astui todella nuori, kenties 5-8 vuotias tyttö, joka lauloi upeasti ja sulatti sydämemme. Whitman kasvatti yhteistyön roolia harjoitusten ajan niin, että kun lauloimme “He’ll never walk out on you” ja katselimme toisiamme silmiin ja kosketimme toistemme harteita ja halasimme, se tuntui luonnolliselta ja hyvältä.
Harjoitusten jälkeen Gospel Helsinki sai kunnian esittää lapsille jotakin omasta ohjelmastaan. Lauloimme Kalliolle kukkulalle ja Take Me to the Water. Lapset taputtivat ja riemuitsivat tästä. Olimme heidän edessään kuoro muodostelmassa. Kappaleiden jälkeen pidettiin puheita. Jonas kertoi jälleen Jumalan kuvana olemisesta, ja kuinka jokainen on siinä tärkeänä osana. Whitman puhui myös kauniisti ja ojensi “pienen” lahjansa Ninalle. “500 dollaria. Näettekö lapset, minä kylvän siemenen kansakuntiin, yhteistyöhön”.
Lopuksi Whitman ohjasi lapset ympäröimään koko kuoromme ja pitämään kiinni käsistämme. He lauloivat kauniin laulun, jonka olivat juuri nauhoittaneet tulevalle albumilleen. “I need you, you need me, I need you to survive, I love you, you love me…” joka sai vähintään puolet ihmisistä kyyneliin. Lauloimme mukana ja tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Tässä olivat lapset, jotka eivät voineet olla varmoja huomispäivästä, ja kaukaa tulleet kalpeanaamat, jotka eivät tienneet mikä heitä odotti Amerikassa. Siinä hetkessä olimme kaikki yhtä suurta perhettä, Jumalan edessä, eikä mikään haaste tuntunut mahdottomalta.
Kappaleen jälkeen halasimme ja kiittelimme toinen toisiamme, otimme ryhmäkuvia ja juttelimme. Jostain nousi idea kutsua lapset Suomeen ja Ruotsiin. Kaikki tuntuivat äärimmäisen innokkailta asiasta. Toivon todella, että tapaaminen saadaan järjestettyä. Olisi todella ihana saada majoittaa heidät koteihimme tai pyrkiä edes jotenkin tarjoamaan heille pieni pala sitä rakkautta ja huolenpitoa, josta olimme päässeet osalliseksi harjoitusten aikana.
Lähtiessämme lasten vanhemmat ja lapset antoivat meille vielä “Stand With Us / Soul Children of Chicago” rannekkeita ja jokainen sai suuren kassillisen eväitä, vettä, hedelmiä, karkkia, kyniä, vihkoja, huulirasvaa… He olivat ajatelleet aivan kaikkea jo valmiiksi.
Tilaisuudesta hengästyneinä istuimme takaisin keltaiseen koulubussiin ja ajoimme kohti Indianan osavaltiota ja Dayspring Ministries kirkkoa (860 State St. Hammond, IN) ja siellä odottavaa Workshop konserttia, jota veti Cynthia Nunn. Pysähdyimme matkan varrella Ford City Mallille syömään. Paikka oli aika autio. Söimme mitä saimme, pizzaa, pastaa, uppopaistettua kanaa ja kävimme kiertämässä hieman kaippoja. Teemu osti ihan hillittömän ison kultaisen ristin, jossa oli pohjalla isoin risti ikinä, sen päällä normaalihkon kokoinen risti, josta lähti vielä joka sakarasta oma ristinsä eri suuntiin. Se oli koristeltu tekojalokivillä ja maksoi 50 dollaria.
Timantti ja koruliikkeitä muuten oli aivan kaikkialla. Chicagon keskustassakin kokonainen kortteli pelkästään koruliikkeitä. Ostarilta sai ostaa myös kultaisia hammaspäälysteitä.
Joku tiesi kertoa syyn sille, miksi valtaisa ostoskeskus näytti niin tyhjältä. Subwayn työntekijä kertoi, että paria viikkoa tai päivää aiemmin siellä oli ammuskeltu. Googlaamalla tietoa aiheesta ei löytynyt, mutta veikkasin itse, että kenties se ei ollut vain yksinkertaisesti ylittänyt uutiskynnystä. Samaisella ostarilla ammuskelusta löytyi kyllä edeltävältä vuodelta ainakin yksi tapaus. Matkamme paikat olivat, en tiedä voiko sanoa poikkeuksellisen väkivaltaisilla alueilla, mutta kuitenkin alueilla, jossa väkivalta oli osa arkea. Pastori Maddoxin syntymäpäivillä mainittiin kaksi ammuttua lasta ja se, että kirkolla oli ammuskeltu aiemmin samalla viikolla. Väkivalta oli siis osa arkea, ja sen ymmärtäminen toi Gospel musiikkiin uusia ulottuvuuksia. “Say what you mean, mean what you say” se soundi mikä meillä oli Suomessa, oli kovan harjoittelun tulosta, ja vaikka moni laulaakin Jumalalle koko sydämestään, ainakin itsellä kuorotreeneihin liittyy paljon rutiinia ja saman toistoa vailla sielua. Se, mitä oivalsin täällä ja mikä näkyi myös ulospäin monista kokoonpanoista, oli se, miten aitoa laulu ja sen sanoma oli. Kun laulettiin vapautumisesta ja kahleista, ne olivat konkreettisia tämän päivän itseä rajoittavia kahleita ja vapautumista. Ei mitään historiallista vanhan toistelua.
Dayspring kirkolla meille tarjoiltiin lounasta ja söimme ruotsalaisen Joy gospelkuoron kanssa. He esiintyivät kanssamme samana iltana. Lounastarjoilun jälkeen asetuimme yhdessä krikkosaliin eli Sanctuaryyn harjoittelemaan Cynthian omaa biisiä “Worthy of the Highest Praise” ja käymään läpi ne biisit, jotka esittäisimme kaikille. Istuimme aivan kaiuttimen vieressä ja ääntä säädettiin vielä entistäkin kovemmalle mitä paremmaksi meno meni. Kaijutin särisi ja korviin sattui mutta meno vain yltyi.
Konsertti alkoi ylistyspuheilla ja Dayspring kuoron lauluilla. Taulutelevision kokoinen kaiutin oli aivan eturivin korvanjuuressa. Itse en voinut laittaa korvatulppia, mutta ne joilla sellaiset oli, sanoi että korvat soi vielä pitkään sen jälkeenkin. Brynat Jones, Cynthia Nunn ja muutama muu vartavasten kutsuttu solisti vetivät hyviä soolobiisejä. Kuoro pääsi erityisesti mukaan varsinkin Cynthian ja Brynatin biiseissä. Ilta jatkui kolmen tunnin ajan, välissä jaettiin rakkauslahjoja tunnollisille seurakuntalaisille ja kerättiin kolehti Cynthia Nunnille. Viimeisen kappaleen jälkeen bändi vasta pääsikin vauhtiin ja jammitteli hyvän aikaa keskenään, kuorolaisten tanssiessa mukana. Brynat Jones myi omaa CD:tään ja kaikki ottivat ryhmäkuvia yhdessä.
Paluumatkalla bussissa oli pakko vain istua hiljaa ja katsella ulos bussin ikkunoista. Mitä juuri oli tapahtunut? Tässä nyt todellakin on koettu se yhteisöllisyys, se gospelmusiikin tarjoitus ja elävä olemus mitä olimme tuleet hakemaan. Ihmisten välittömyys, ystävällisyys ja vastaanottamiskyky kaikista arjenhaasteistaan huolimatta. Mustien asuinalue, jonne paikalliset valkoiset eivät astuneet jalallaanaan, oli näyttäytynyt meille rakkauden, jota piti näin kaukaa Amerikasta lähteä hakemaan saadakseen pienen palan Taivasta. Olin aivan haltioissani.
Maanataina söimme aamupalan ja kokoonnuimme vielä kerran yhdessä koko kuoron voimin. Lauloimme Jonakselle Jesus is Right Here Nown ja kiitimme Hannaleenaa hyvästä työstä kuoron matkanvetäjänä. Hänelle oli “salaa” kerätty kolehti, jonka rahoilla hän osti kaulakorun, jonka hän selitti merkitsevän “usko, toivo, rakkaus. Kuoro, perhe, ystävät” ja se olikin todella kaunis koru. Tämän lisäksi hän oli ostanut erilaisia pieniä kortteja jaettavaksi muille kuorolaisille. Niissä oli ihania voimasanoja ja tilaa kirjoittaa oma tervehdys taakse.
Vietimme päivän kukin tahoillamme. Itse olin porukassa, joka matkusti pari pysäkinväliä paikallisella junalla ja metrolla ja kävi Cheesecake Factoryssä hakemassa kuusi viipaletta kakkua ja istui jokirantaan nauttimaan päivästä 30 asteen lämmössä. Joella seilasi kymmeniä laivoja, joissa turisteille kerrottiin kaupungin historiasta ja sen rakennuksista. Yhtäkkiä eräästä laivasta vilkutti takaisin kuorolaisia GH-paidat päällä. Söimme Kreikkalaisessa ravintolassa lounasta ja juttelimme kuorosta ja elämästä Pihlan, Riinan ja Jennin kanssa.
Kävelimme rauhassa hostellille, haimme matkalaukut säilöstä, jossa ne olivat olleet ja suuntasimme lentokentälle. Lennon oli määrä lähteä vasta kymmenen jälkeen illalla, mutta Las Vegasissa tapahtuneen terrori-iskun vuoksi epäilimme, että lentokentän turvatoimia olisi saatettu vahvistaa. Pääsimme turvatarkastuksesta onnellisesti läpi, ja loppuaika kului pikaruokaa syöden ja viimeisiä ostoksia tehden tulijaiskaupassa. Lennolla suurin osa nukkui tai katseli elokuvia. Saavuimme Suomeen paikallista aikaa klo 14, Chicagossa oli vastaavasti aamuyö. Kaikki saivat tavaransa, halasivat ja kiittivät toisiaan matkaseurasta ja hävisivät kukin omiin suuntiinsa jetlagin lamaannuttamana, mutta jotenkin täysin perustavan laatuisesti muuttuneina.
Lennon oli määrä lähteä klo 17:35, joten väki alkoi pikku hiljaa valua Helsinki-Vantaan lentokentälle klo 15 alkaen. Ninalla ja Jossulla oli ollut aivan omanlaisensa haasteet matkalle pääsemiseen, liittyen byrokratiaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen pääsimme kuitenkin kaikki oikealle laiturille. Kuoro lauloi lähtöaulassa Kalliolle kukkulalle, Down By The Riverside ja muita tuttuja biisejä.
Lennon kesto oli 9 tuntia ja se kului torkkuen, elokuvia ja tv-sarjoja katsellen, Haluatko miljonääriksi peliä pelaten ja jutellen. Oma kohokohtansa oli käytävillä käveleskely ja kuorolaisten kanssa jutustelu koneen taka-osassa, josta sai ottaa Fazerin suklaakonvehteja ja mustikkamehua. Lämpimät ateriat olivat makaroonilaatikko ja myöhemmin tulinen intialainen papu- ja linssipata.
Saavuimme Chicagon O’Hare lentokentälle klo 18:45 paikallista aikaa. Kaikki oli suurta, varsinkin autot ja niiden renkaat. Ulkona oli 30 astetta lämmintä vaikka aurinko oli jo laskenut. Meidät haettiin isolla amerikkalaista koulubussia, poliisin tai armeijan ajoneuvon yhdistelmää muistuttavalla limousiini bussilla (bussiinilla) Hi Chicago Hostellille, joka sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Hostellissa jakauduimme kaikki omiin huoneisiimme, useimmat 8 hengen huoneissa, jotka oli jaettu kahteen makuuhuoneeseen ja osa omiin huoneisiinsa kerrosta ylempänä. Huoneissa oli yksi yhteinen vessa ja suihku, sekä keittiö, jossa kaasuhellan levyjen sijaan oli vain tyhjät reiät. Jääkaappi oli suuri ja vanha. Se oli ehkä vähän liiankin tehokas, sillä vesipullo jäätyi tunnissa jääkalikaksi sen sisällä. Illalla ei juuri ehtinyt tehdä muuta kuin käydä nukkumaan.
Torstain pitkän ja heittäytymiskykyä vaatineen päivän jälkeen perjantai aamupäivä oli vapaa aikaa kuorolaisille. Itse lähdin yhden porukan kanssa shoppailemaan. Kävimme Barnes & Noblessa sekä Macy’sillä. Söimme Deep Dish Pizzaa lounaaksi.
Klo 19:30 lähdimme Bethlehem Star Churchiin (10723 S. Halsted St) juhlistamaan pastori Julia Maddoxin syntymäpäivää. Kirkko oli tupaten täynnä ja bileet käynnissä, kun saavuimme. Meidät otettiin jälleen vastaan hymyjen ja kättelyiden ja halausten kera. Istuimme keskipenkeille kirkon takaosaan. Juhlassa kuorot eri kirkoista pistivät parastaan pastorin kunniaksi. Muistan, että aluksi ainakin oma oloni oli varautunut, enkä tiennyt mitä odottaa. Mitä pidemmälle ilta eteni, sen vapautuneemmaksi kuoromme olo kävi ja lähdimme mukaan tanssimaan ja taputtamaan. Tapahtuman keskivaiheilla kerättiin kolehti pastorin kunniaksi. Puhuja totesi toivovansa, että seurakunta kerää 3000 dollaria Maddoxin kunniaksi. “Love token” oli lahjan nimi. “Minä aion antaa 100 dollaria” mies sanoi ja heilutti sadan dollarin seteliä korkealla ilmassa. Ne, jotka haluavat myöskin antaa sata, tulkaa nyt.” mies neuvoi ja ihmiset lähtivät tuomaan rahoja isoihin koreihin, joita kaksi henkilöä piteli lavan edessä. “Jos et voi antaa 100 dollaria, niin tee parhaasi ja tule kuitenkin siunattavaksi” Kävimme kaikki vuorollamme antamassa lahjuksemme ja halaamassa pastoria.
Juhlassa nähtiin myös todistuksia Jumalan mahtavuudesta: “tämän naisen poika ammuttiin viime viikolla, ja täällä hän istuu eturivissä, ylistämässä Jumalaa!” totesi Pastori Maddox. Jonas ja aiemman päivän luennoitsija olivatkin kertoneet meille, että monelle mustalle arki saattoi edelleen olla varsinaista kamppailua. Joku saattaa työkseen toimia talonmiehenä tai kaupan kassana ja saa viikon mittaan kuulla ikäviä kommentteja ja tehdä fyysisesti rasittavaa työtä, mutta seitsemäntenä päivänä viikossa, sunnuntaina, hän saa olla oma itsensä ja vapautua kaikista kahleista, ja ylistää Jumalaa. Monissa lauluissa toistuikin vapauden, kahleista riisumisen ja kiitollisuuden teemat. Tunnelma synttäreillä oli hurmoksellinen. Eräs mies veti jostain yhtäkkiä tamburiini esiin ja säesti istumapaikaltaan kulloinkin vuorollaan esiintyvää kuoroa. Syntyi idea laittaa Meilahden kirkon penkkeihin muutama tamburiini vastaavan varalle yleisölle.
Paikalle saapui myös tuttuja naamoja Fellowship Churchista: Pastori Brynat Jones ja Dr. LuDella Evans, pastori Evansin sisko. Tuntui hämmentävän hyvältä nähdä tuttuja kasvoja, kuin olisimme todellakin jo osa sitä yhteisöä. Yhtä suurta perhettä.
Kuoro esitti omat kappaleensa viimeisenä. Lauloimme Kaipaava “joskus kaipaat niin paljon, että sinuun sattuu” ja “God is Good”. Jonas selitti yleisölle: Olemme kaikki yhdessä Jumalan kuva. Jos yksikin henkilö puuttuu, puuttuu se, Jumalan kuvasta.” Toistuva teema pastorien ja kuoronjohtajien puheissa matkalla oli myös se, kuinka Taivaassa ei tule olemaan eri kirkkojen kuoroja, eri maiden kuoroja, ei amerikkalainen kuoro ja suomalainen kuoro vaan yksi suuri taivaallinen kuoro, ja tämä on sen suuren kuoron harjoituspäivä!
