Huikea viikko Chicagossa takana ja oma aikansa menee ennen kuin ymmärtää mitä kaikkea on päässyt kokemaan. Chicago on kaupunkina todella monipuolinen ja viihtyisä. Lähes kaikkea löytyy kaikille, shoppailusta urheiluun jne. Varjopuolena on valtava kodittominen määrä, mikä näkyy katukuvassa ja samalla tietyt alueet Chicagon Eteläpuolella, kuten Bronzeville, ovat tunnettuja ammuskelutapauksista. Päästiin kuorona myös näkemään sitä puolta. Yhdessä kirkossa jossa vierailtiin, oli ollut ammuskelutapaus juuri kaksi viikkoa aikaisemmin. Tapasimme myös eräässä kirkossa naisen, jonka poika oli ammuttu muutama päivä aikaisemmin. Eräässä kirkossa jossä kävimme oli ollut juuri erään nuoren miehen hautajaiset ja ostarissa jossa lounastettiin, oli ollut ammuskelutapaus vain joitain päiviä aikaisemmin. Ongelmat alueella ovat siis todellisia, mutta samaan aikaan näissä ihmisissä korostuu iloisuus ja rakkaus, mikä on häkellyttävävää.
Kuorona vierailtiin useissa eri kirkoissa. Päästiin tutustumaan vanhoihin kirkkoihin, joissa Gospel musiikki on saanut alkunsa ja samalla suuriin moderneihin kirkkoihin, joihin saattaa mahtua jopa 8000 ihmistä. Osallistuttiin messuun myös kirkossa jossa Obama kävi aktiivisesti, joskin hän erosi kyseisestä kirkosta v.2008, koska koki sen muuttuneen “poliittiseksi sirkuksesi”. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Päästiin myös tapaamaan ja treenaamaan Soul Children Choirin lasten kanssa, jotka olivat aivan huikeita, tippa tuli väkisin linssiin näiden lasten iloa katsellessa ja kuunnellessa. Kuorona päästiin toki myös harjoittelemaan ja esiintymään mitä huikeimmassa paikoissa ja mitä huikeimpien ihmisten kanssa. Matkan antina oli myös saada tutustua uusiin ihmisiin, sekä viettää mitä parasta aikaa kuorokavereiden kanssa.
Tomy Kuokkanen
Back home! The past week in Chicago was amazing. I have no words to describe everything I got to see and experience. One of my life-long dreams came true when I got to travel to USA.
During the week my love for gospel music grew enormously and my faith strengthened enormously. I felt like I was home which is why it was hard to get back to Finland. But I’m so so so grateful that I got to be there. And meeting people who’s faith is so strong and who are so talented in music. No money or things in the world can measure with all that.
I got to see the richer Chicago and poorer Chicago and the division between black and white and I cannot believe that still today there is division between people just based on the color of ones skin although we are all brothers and sisters in Christ.
The only negative thing was the super efficent air conditioning and fitted carpets. It made us all lose our voices and feeling sick all week but despite of that we gave our all. We got to listen to great music and we got to sing with others. Just praising God all week, I mean what could be better than that. Thank you Chicago people for welcoming us and giving your time to us!
And thank you GH family for everything.
Mirijam Leander
Ikinä en olisi voinut etukäteen kuvitella millainen matka meillä oli edessä. Musiikin ja aidon rakkauden täyttämät päivät olivat jotakin, joita on nyt hetki haudottava.
Miia Shemeikka
“[Suomessa] bussissa istuminen oli outoa, kun se ei yhtäkkiä ollutkaan keltainen. Tuli ikävä sitä ihanaa onnentunnetta ja huterasti huojuvaa pilvilinnaa, jonka suojissa sai päivien ajan yhteisöllistä elämää viettää. – – Koko matka tuntuu epätodelliselta. Mutta onneksi on ne ihmiset, jotka jakoivat kokemuksen mun kanssa. Kohtaavat aidosti, katsovat silmiin ja heidän silmiensä tuikkeesta tiedän, että saimme kaikki kokea jotain uskomattoman ainutlaatuista.
“Somewhere far, far away, beyond the crowds and city lights, out of the darkness we can shine. I’m packing my bags, I’m gonna leave it all behind. I wanna open up my eyes, see you on the other side”. Chicago jäi sydämeen.
Kaikki ihmiset, hymyt ja halaukset.
Kiitos kuoroperhe, bless y’all!
Pihla Järvinen
Keskiviikkona tapasimme jälleen tuttuun tapaan toisen kerroksen kokoustilassa aamiaisen jälkeen. Jonas kertoi päivän kulusta ja harjoittelimme joitakin kappaleita. Aamupäivällä oli vapaata aikaa ennen harkkoja, joten eri ryhmät lähtivät omille tielleen kaupunkiin. Itse osallistuin joki-järvi risteilyyn, jossa kerrottiin pilvenpiirtäjien historiasta ja ihasteltiin kauniita järvimaisemia. Oppaana laivassa istui noin kolmekymppinen Andy, jolla oli turistilippis, paksu punainen parta ja lievä “southern accent”. Pihla sanoi, että sitä oli ollut tosi vaikea ymmärtää. Andy kertoi taloista yksitellen, mikä talo oli Chicagon kolmanneksi suurin ja mikä olisi tuleva kolmanneksi suurin talo kun se valmistuu. Hän kertoi talosta, jolla oli kokonaan oma postinumero kokonsa vuoksi, ja joka oli Pentagonin jälkeen Amerikan suurin rakennus.
Näimme myös valtavan Michigan järven ja otimme kuvia toisistamme ja rakennuksista. Laivalla oli myös baari, josta sai olutta koko risteilyn ajan. Itseeni suuren vaikutuksen teki järven koko ja suuri sininen taivas. Rakennukset osoittautuivat tarkemman tarkastelun jälkeen kaikki hyvin erilaisiksi arkkitehtuurilta ja tarinaltaan. Söimme lounaaksi kuuluisaa Chicagolaista Deep Dish Pizzaa.
Iltapäivällä Dexter Walker tuli opettamaan meitä Willow Churchin tiloihin. Mies kertoi aluksi itsestään ja rankasta nuoruudestaan, siitä kuinka kuorolaulu ja kuoronjohtajuus oli pelastanut hänet melko todennäköiseltä turmiolta. Dexterin oma kuoro The Zion Movement, oli voittanut monia kilpailuita ja levyttänyt useita kertoja.
Kuoroharjoitus alkoi niin, että Dexter pyysi ideaa sopivasta ylistyslaulusta, jolla aloittaa harjoitus. lauloimme Jesus is Right here now, jonka Jonas oli kanssamme käynyt läpi vain hetkeä aiemmin “Mikäli sille tulisi tarvetta”. Dexter luki kappaleen Raamattua. Näin kuoroharjoitus palautettiin välittömästi oikeaan viitekehykseensä. Seurasin hämmennyksen ja ilon sekaisin tuntein, miten luontevasti tilanne eteni. “Totta kai me luemme Raamattua ja laulamme lyhyen ylistyslaulun ennen treenejä. Tässähän on kyse Jumalasta!” Jesus Is Right Here Nown aikana Dexter pyyhki kyyneliä silmistään. Reaktio oli välitön ja aito.
Tämän jälkeen kolmessa rivissä seisova kuoro (sopraanot ja altot kahdessa rivissä, tenorit ja bassot takana yhdessä rivissä) hieroi toistensa niskat lämpimiksi. Sen jälkeen opettelimme kappaleen I’ll Go, I’ll Run sekä I Open My Mouth to the Lord (I vow). Opimme hyvän lämmittely- ja artikulaatioharjoitteen joka kuuluu näin:
Lips, teeth, tip of the tongue
All jaw movement
Articulate better than that
Riimiä toistettiin eri sävellajeissa sekä koko kuorona että eri äänialoissa. Lisäksi harjoitusta tehtiin niin, että Dexter istutti koko kuoron alas, ja nosti äänittäin pari tyyppiä kerrallaan ikäänkuin tupla kvartetteina toistamaan riimiä, kuullakseen miten koko kuorossa toimii yksittäiset äänet. I Open My Mouthissa kuoro pääsi vauhtiin ja käsiä taputettiin ja liikuttiin vauhdilla. Tunnelma oli katossa, eikä kenelläkään jäänyt hetkeäkään aikaa rupatella vieruskaverin kanssa. Kuoro myös ikäänkuin halusi todistaa Dexterille, että hei näin hyviä me ollaan!
Harjoituksen lopuksi kävimme piiriin kädet yhdessä ja rukoilimme matkan, läsnäolevien ihmisten ja kansainvälisen yhteistyön puolesta. Harjoitus oli ollut paljon muutakin kuin vain teknistä osaamista. Se oli hengellinen kokemus, jonka kruunasi alun hengellinen teemaan virittäytyminen sekä loppurukous.
Dexterin tapaamisen jälkeen oli sellainen olo, että tätähän tänne tultiin hakemaan. Kuinka mikään tästä eteenpäin voisi olla parempaa? Willow Churchin kulman takana meitä odotti keltainen koulubussi, jonka kyytiin pääsimme nyt ensimmäistä kertaa. Penkit olivat kapeita, harmaan muovinahan peittämiä yksinkertaisia istuimia. Osassa oli turvavyöt kahdelle, osassa ei. Busiin etuosassa istuivat matkanjohtajat, takana sekalainen joukko äänekkäimpiä kuorolaisia, joilla juttua riitti. Meidät vietiin bussilla North Park Universityyn (3224 W.Foster Ave), jossa saimme osallistua paikallisen kuoron harjoituksiin. Yliopisto oli alunperin perustettu ruotsalaismaahanmuuttajien kotouttamiseen mutta oli sittemmin kasvanut ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Kuoron harjoituksia veti Stephen Kelly ja Helen Hudgens. Kampus oli kuin suoraan mistä tahansa jenkkileffasta. Punatiilistä päärakennusta reunustavat tammet kohosivat kauniina Amerikan lipun liehuessa salossa. Meidät ohjattiin sisään valtavaan kappeliksi nimitettyyn rakennukseen. Rakennuksen aulassa oli pysäyttävän kaunis maalaus Jeesuksesta. Harjoituksissa oli paikalla n. 50 henkeä. Minulle jäi epäselväksi, oliko kyseessä todella yliopisto vaiko lukio. Suurin osa paikalla olleista näytti 14-16 vuotiailta. He lauloivat todella kauniisti.
Käytössä ei ollut nuotteja, vaan laulut opeteltiin korvakuulolta toistamalla ja sanoja luettiin tulostetuista lapuista. Aluksi olo oli hieman pihalla, ja joku kuorokaveri saattoikin kysellä stemmaa tai hämmästellä papereiden määrää. Olo rauhottui kuitenkin heti, kun asettui vain tilanteeseen tarkkailemaan ja nauttimaan kokemuksesta. Tilanteen tarkoitus ei ollut ultimaattisen hyvä kuorolaulusuoritus, vaan vieraassa maassa oleminen ja paikalliseen kuorokulttuuriin tutustuminen. Oli itseasiassa todella rentouttavaa voida keskittyä itse laulamiseen ja tulkintaan, eikä nuottien tavaamiseen. Koko harjoitusten ajan bändi, rumpali, pianisti ja kitaristi (sekä Joonatan feat. sax) soittivat, ja tunnelma säilyi yllä. Pidin valtavasti siitä tyylistä. Sillä tavoin kukaan ei alkanut höpisemään keskenään vaan musa ja bileet jatkuivat äänialakohtaisista toistoista huolimatta lakkaamattomana.
Harjoituksissa oli läsnä ensin suuri massakuoro, n. 50 jäsentä ja sen jälkeen jäivät vielä harjoittelemaan n. 20 Ensamble laulajaa, jotka esiintyivät yhdessä. Järjestely toimi hyvin. Massakuoron harjoitusten päätyttyä Gospel Helsinki esitti Kalliolle kukkulalle sekä Take Me to the Water, joka sai yleisönsä taputtamaan ja vislaamaan.
Itse olin liikuttunut nuorten laulusta ja niistä biiseistä, joita laulettiin. Tilaisuus oli vähemmän hengellisesti latautunut kuin Dexterin kanssa vietetty intiimi treenihetki aiemmin päivällä. Silti lopuksi rukoiltiin ja laulujen aikana pääsi sisään hurmokselliseen tunnelmaan. Isossa hallissa oli tuuletus todella kovalla ja aika moni lähti paikalta ääni kadonneena. Päivä oli ollut pitkä mutta olimme saaneet ensimmäisiä maistiaisia siitä millaista Gospel voi olla ja millaista suurta yhteisöllisyyttä siihen liittyy. Muistan vahvasti ajatelleeni miten upeeta tämä oli ja miten mikään voisi olla parempaa kuin tämä?
4315 S Wabash Ave, Chicago, IL 60653
Tiesitkö että
Näin me sen koimme
Tässä kirkossa oli ensimmäinen hammond soitin ja saimme siitä maistiaisen “Jesus is the Light” kappaleen siivittämänä. Kirkossa oli juuri pidetty erään nuoren miehen hautajaiset, ja piha tulvikin väkeä saapuessamme. Tuli hieman tungetteleva olo kävellä sisään sillä toimitus oli vasta juuri päättynyt. Hautajaisista huolimatta kaikki lähes poikkeuksetta toivottivat meidät avosylin vastaan.
Kirkossa oli valtava valaistava risti katossa, jonka varsi jatkui aina keskikäytävän molempiin päihin. Sanotaan, että jos joku aidossa, syvässä uskossa kulkee tuon keskikäytävän päähän alttarille, jokin ruokous mielessään, se toteutuu. Rakennuksen seinät olivat mintunvihreät. Seurasimme esittelykierroksen aikana etupenkeistä, kuinka vapaaehtoiset järjestelivät alttaria uusiksi. Kynttilät kukat ja koristeelliset paksut sametti verhot laitettiin takaisin paikoilleen. Paljaaksi riisuttu alttari muuttui hetkessä komeaksi ja juhlavaksi. Eräs kuoron jäsen opasti meitä ja lopuksi lauloimme yhdessä Down by the Riverside.
Kuorolaisen päiväkirjasta:
Fellowshipissä (4543 S Princeton Ave) saimme syödäksemme “soul foodia”, kanaa, bataattimuussia ja vihanneksia. Ruokailun yhteydessä kuulimme kirkon jäsenten esittelyä seurakunnan synnystä ja kirkkorakennuksen haasteista. Pastori kertoi, että käydäkseen Fellowshipissä, hänen täytyi ylittää kahden taistelevan huumejengin rajat. “Now, if you’re smart, you stay on your own area, but I had to go. For a while I had to sneak into church and not tell my parents where I was going.” Tapasimme myös pastori Byrnat Jonesin, joka oli varsinainen vitsiniekka ja useamman naiskuorolaisen mielestä erittäin charmantti ja komea mies.
Ruokailun jälkeen meille esiteltiin nuorten tila, jossa nuoret opiskelivat Raamattua ja musisioivat yhdessä. Esittelijänainen, jonka nimeä en tässäkään kirkosa saanut ylös, kertoi yksityiskohtaisesti täällä tehtävästä nuorisotyöstä ja sen eduista nuorille. Huoneessa oli mm. nuorten itse maalaama seinä, jossa oli heidän kuviaan ja Raamaun jakeita.
Kirkkosali eli Sanctuary, oli rakennettu seitsemän vuoden paastoamisen ja rukoilemisen jälkeen. Salissa ei ollut varsinaista alttaria, siten kuin ehkä suomessa käsitämme asian. Tila muistutti enemmän konserttisalia. Lavalla oli rumpusettejä, kuoron istuimet molemmin puolin, sekä muita soittimia. Pastorin puhujanpönttö oli lavan etuosassa. Kaikki ylistys perustuu siis musiikkiin ja jopa kirkkosali on rakennettu kuoron ja bändin ympärille. Gospelmusiikki ei siis olekaan ihan mikä tahansa musiikin laji, ajattelin.
Osa kuorolaisista osti tämän kirkon kaupasta kullan kimmeltäviä “Fellowship Strong” paitoja ja snap back lippalakkeja, joissa luki hopeisella glitterillä “Grace” grace-lippiksiä kantavista tuli leikkimielinen “Grace tiimi”, josta tuli loppumatkan ajaksi iso juttu. Lippiksiä vietiin kaikkialle ja niitä hoettiin ääneen jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Kerran Pihlan Grace lippis oli hukkua, mutta bussikuski löysi sen bussin lattialta. Lippikset osti Paula V, Jemina, Pihla ja Riina. Riinan nauru ja riemu tarttuivat muihinkin. Yleisiä sanontoja matkalta olivat mm. “Siistii!” ja Mindfulnessista ammentava “Fiilistely”.
4501 SOUTH VINCENNES AVE, CHICAGO, IL 60653
Tiesitkö että
Kuorolaisen matkapäiväkirjasta
Ebenezer (4501 S Vincennes Ave) oli myös suuri vaikuttaja gospelin synnyssä. Jonas puhui bussin matkustajille “Minä menen ensin sisään, ja sanon, kun voitte seurata perässä, okei?” Kaduilla ei liikkunut ketään. Korttelin väliä seilasi mies sinisessä hupparissa. Hän oli vartija, ja katsoi, ettei kukaan pysähtynyt tai jäänyt kyselemään mitään liian lähelle kirkkoa huonoin aikein.
Saimme kutsun sisään, ja samantien kirkkoon pelmahti joukko uteliaita valkoisia kuorolaisia. Ovella meidät otti sydämellisesti vastaan kaksi vanhaa naista. Kaikki tulijat käteltiin tai halattiin läpi ja toivotettiin tervetulleiksi kirkkoon.Istuimme etupenkeihin ja kuuntelimme naisen kertomusta kirkon alkuajoilta ja sen rakennuksista. Kirkon väki oli ymmärtääkseni suurimmaksi osaksi vanhempia miehiä ja naisia. Rakennus oli kaunis ja sen alttaritaiteena oli valtava maalaus, joka oli maalattu suoraan sen kiviseinään. Katon rajassa luki:
God Our Father, Jesus Our Savior, Man Our Brother
“It’s only furniture” sanoi vanha rouva, kun arastelimme ehdottaa alttarinkuoropenkeille asettumista. Paikalle oli saapunut kourallinen ihmisiä, jotka odottivat raamattupiirin alkua. Lauloimme pienelle seurakunnalle Take Me To The Water ja Down By The Riverside. Paikalla olleet vanhukset tulivat lavalle yhteiskuvaan kanssamme ja pääsimme jutustelemaan heidän kanssaan ja ottamaan kuvia yhdessä. Eräällä rouvalla oli samanväristä kynsilakkaa kuin minulla, ja hän esitteli omia kynsiään minulle iloisena. Itselleni kohtaaminen oli kultaa kalliimpi. Kirkko oli kaunis, vanha ja siinä saattoi tuntea menneet mahtavat ajat. Ihmiset olivat äärimmäisen ystävällisiä ja ensimmäiset kohtaamamme ihmiset siinä naapurustossa. Pastorina kirkossa toimi komea nuorimies, Marcel Kerr. Hän rukoili kuoromme puolesta ja kiitti Luojaa, siitä, että gospelin sanoma ja gospelmusiikki sai kauttamme vaikuttaa aivan toisella puolen maailmaa.
