Olemme halunneet luoda juhlakonsertistamme kokonaisvaltaisen elämyksen, ja siksi hyödynnämme ilmaisussamme myös liikettä 🤩 Tässä koreografimme Laura Humppilan ajatuksia koreografioista ja niiden suunnittelusta:
”Koreografioiden suunnittelu on ollut antoisaa ja haastavaa. Se on ollut kuuntelua, intuitioon tarttumista, kuoron ja tanssijoiden liikkeiden sekä tilankäytön visuaalista kuvittelua, kokeilua ja dialogia. Koreografia sisältää yksittäisten kappaleiden liikkeiden lisäksi koko illan visuaalisen rakenteen. Toivon, että kokonaiskoreografia tukee kunkin kappaleen ja koko illan erityistä tunnelmaa.
Inspiraatiota olen saanut gospelin rytmisyydestä sekä kappaleiden luonteista ja rakenteista. Isolle kuorolle ja lavalle luominen asettaa työlle ehtoja ja samalla innostaa: Suuressa ryhmässä yksinkertaisetkin asiat, kuten katseen kääntäminen, on vaikuttavaa. Tanssijat ja kuoro välittävät musiikin tunnelmaa ja kunkin kappaleen erityisväriä. On inspiroivaa, että lopulta koreografia itsessään ottaa yleisön mukaansa ja rakentaa yhteisöllistä tunnelmaa – aivan kuten gospelmusiikki.
Juhlakonsertti on pysynyt elävänä ja muotoutunut lähes kolmen vuoden ajan. Se on vaatinut kaikilta sitoutumista ja uuden oppimista. Olen kiitollinen siitä innosta, jolla kaikki ovat olleet mukana pitkässä projektissa ja tukeneet toisiaan siinä. On jännittävää ja ihanaa, että nyt kuljemme yhdessä kohti konsertti-iltaa.”
Jos sinulla ei ole vielä lippua, voit ostaa omasi Ticketmasterista – nähdään Musiikkitalolla! ❤️
Torstai aamuna Bob Marovich niminen mies tuli luennoimaan kuorolle Gospel musiikin syntyhistoriasta. Marovichin luento on tietääkseni nauhoitettu ja kuorolaisten kuunneltavissa, jossakin kuoron arkistoissa. Mies kertoi Länsi-afrikkalaisten historiasta ja siitä kuinka mustat pakenivat huonoja oloja rotuerottelun “loppumisen” jälkeen Mississippin alueelta ja muualta Amerikan etelävaltioista. Osa kuorolaisista osti Marovichin kirjan “A City Called Heaven”. Avartavan luennon jälkeen kuoro lähti Jonaksen johdolla käymään legendaarisissa Gospel Kirkoissa. Kaikilla oli kuoropaidat päällä.
Bob Marovich – Introduction to Gospel Music
Hyppäsimme jälleen keltaisen koulubussin kyytiin, ja kuski kuljetti meidät Bronzevillen kaupunginosaan, Chicagon eteläpuolella. Oma katseeni vertaili kiivaasti paikallista esikaupunkialuetta edellisiltana näkemäämme pohjoispuoleen, jossa Stephen Kellyn johtama kuoro harjoitteli. Asuinrakennukset eivät näyttäneet yhtään “slummimmalta”. Tämä vain yksinkertaisesti oli nyt sitten sitä mustien asuinaluetta, jonne valkoiset eivät tulleet. Osa rakennuksista oli hieman huonommassa kunnossa, mutta ihmisillä oli hienoja autoja ja siistejä vaatteita päällään. Ymmärsimme vasta paljon myöhemmin, miten vaarallisilla vesillä olimme matkamme aikana päässeet käymään.
Päivän tavoitteena oli tutustua eri kirkkoihin, joissa gospelmusiikin alkuaikoina oli tapahtunut paljon merkittäviä asioita.
Pilgrim Baptist Church
Tästä kirkosta ei 2006 syttyneen tulipalon vuoksi ollut jäljellä kuin kiviset seinustat. Se oli tärkeä kirkko gospel musiikin synnyn vaikuttajana. Siellä pidettiin myös useita tilaisuuksia, joissa Martin Luther King puhui. Tulipalossa tuhoutui myös paljon vanhoja gospel nauhotteita ja nuotteja. Ajoimme sen ohi matkallamme seuraavaan kohteeseen.
Ebenezer Missionary Baptist Church
New Sound Gospel Records
Fellowshipistä lähdimme ajamaan kohti New Sound Gospel Records-levykauppaa (10723 S. Halsted st), joka oli kuulemma avattu “just for us” ja tottahan toki sen ovenpielessä luki “For Sale By Owner”. Kauppa oli pölyinen ja vailla ikkunoita. Se oli kuitenkin täynnä erilaisia Gospel C-kasetteja, CD:tä, DVD:tä, nuotteja, kirjoja ja muita oheistuotteita. Koin suuria tunteita tuota menneisyyteen katoavaa pikku liikettä ja sen ryppyistä omistajaa kohtaan. Mies neuvoi ja auttoi minkä kerkesi. Hän pisti musiikkia soimaan ja jutusteli hyväntuulisena kaikkien kanssa. Bussikuskimme tuli myös kauppaan, ja alkoi neuvoa kuorolaisia levyhankintojen kanssa. Kaupan omistaja hymyili taukoamatta leveästi kun kaikki 34 kurorolaista kävivät jonoon maksamaan löytämiään aarteita. Itse ostin James Moore and the Mississippi Mass Choir DVD:n sekä jonkin sortin top 20 gospel hittikokoelma CD:n, jonka kannessa komeili mm. Pastori Clay Evans, Fellowship Churchin perustaja.
New Faith Salem Baptist Church
Levykaupan jälkeen ajoimme vielä New Faith Salem Baptist Churchiin (10909 S. Cottage Grove) Se oli iso, valkoinen kirkko, moottoritien varrella. Sen käytävät olivat leveitä ja kaikesta näki, että se oli menestynyt ja nuori kirkko. Kaikki päivällä vierailemamme kirkot näyttivät homssuisen kotoisilta siihen verrattuna. Pitkien, leveiden käytävien päässä aukesi kirkkosali. Sekin oli rakennettu niin, että satapäinen yleisö näki hyvin lavalle, jossa kuoro lauloi. Eräs yksityiskohta, jonka olin huomannut eri kirkoissa tämän päivän aikana oli, että alttarilla oli usein sohvia tai mukavan näköisiä nojatuoleja, joissa pastori tai kenties hänen perheensä istui messun ajan.
New Faithissa n. 80 kuorolaisen kuoroharjoituksia nauhoitti pieni 9v. poika korkealla kameratuolilla keikkuen. Kuuntelimme hämmästyksen vallassa kuoroa, joka hioi eräänlaista Gospelpotpuria tulevaa esiintymistä varten. Lauloimme kuoron kanssaan “God is Good” ja lähdimme kotiin. Vaikka kohtaaminen oli ollut lyhyt, ei halauksista, hymyistä ja uteliaista kysymyksistä ollut tulla loppua. Jälleen kerran saimme osasksemme lämpimän vastaanoton ja aivan uudellaisen käsityksen “pahamaineisen alueen” asukkaista.
Itsellä parhaiten mieleen jäivät eri kirkkojen hyvin erilaiset tunnelmat ja tilanteet ihmisten kanssa, levykaupan kuihtuva hiljaisuus ja ajan pysähtyneisyys sekä vanhan miehen riemu. Muistan suuren valkoisen Salem-kirkon moottoritien vieressä, jossa oli ainakin kymmenen kuoroa ja valtava aula.
Kaikki sivuston kuvat Tuomo Björksten, ellei ku
Monet olivat heräilleet yöllä tai klo 4 eivätkä olleet saaneet unta enää sen jälkeen. Kaikissa huoneissa oli tuulettimet kovalla, ja joissakin huoneissa oli todella kylmä tuulettimien sulkemisesta huolimatta. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli kuitenkin iloinen ja toiveikas. Aamupala tarjoiltiin klo 7-9 välisenä aikana. Jokainen tallusti kakkoskerroksen ruokalaan omaan tahtiinsa, joku seitsemältä, joku viittä vaille yhdeksän, juosten. Aamupalaksi oli erilaisia sokerileivonnaisia, croissantmaisia sämpylöitä ja paahtoleipää. Lisäksi tarjottiin kaurapuuroa, jota syötiin maidon ja voin kanssa perinteiseen tapaan. Lisäksi tarjolla oli maustamatonta jogurttia ja sokerikuorrutettua mysliä. Leivän päälle oli laittaa kahta eri juustoa, valmiiksi viipaleina. Muina aamuina tosinaan tarjolla oli myös joko banaaneja tai omenaa. Ruokalassa oli lattiasta kattoon ulottuvat isot ikkunat, joista näki kadulle. Ikkunan korkeudella katutason yllä kolisteli paikallisjuna, joka kiersi “Loopilla” ympäri aivan rakennuksen läheltä. Hostelli sijaitsi siis aivan kaupungin keskustassa. Kokoonnuimme kakkoskerroksen pienessä kokoustilassa aamulla ja kävimme läpi tulevan päivän ohjelmistoa.
Päivällä muut lähtivät tutustumaan Magnificent Mileen ja syömään Hancock Buildingiin. Itse jäin potemaan flunssaa ja kävin 800 metrin päässä Targetissa hakemassa tuoreita hedelmiä ja leipää. Kuorolaiset kävivät katsomassa valtavaa metallista The Bean-taideteosta ja söivät lounasta Hancock Buildingin yläkerrassa, josta oli hyvät näkymät koko kaupungin ylle. Ulkona oli edelleen 30 astetta.
Iltapäivällä menimme hostellin kanssa samassa korttelissa sijaitsevaan Willow Chicago kirkkoon harjoittelemaan. ( 50E Congress Parkway) Se oli pieni, vähän studiota muistuttava katutason huoneisto. Aulassa oli vastaanottotiskin lisäksi mukavan näköisiä nojatuoleja ja sohvapöytiä. Meidät otti vastaan pastori. Harjoittelimme klo 16 – 18 välillä Kaipaava ja God is Good biisejä. Tila jossa harjoittelimme, oli normaalisti lastenkerho käytössä. Huoneen yhdessä kulmassa oli pieni lava, joka oli koristeltu Ikean muovi lehdillä ja värikkäillä kankailla. Huoneessa oli kova ilmastointi, joka puhalsi kylmää ilmaa. Joonatan soitti saksofonia.
Illalla menimme syömään parin korttelin päähän Buddy Guy Legends nimiselle Blues clubille. (700S Wabash Ave.) Sisäänpääsymaksu oli 10 dollaria sillä livemusiikki oli alkamassa. Paikan seinät oli koristeltu eri artistien soittimilla ja muilla muistoesineillä. Live bändi soitti tuttuja kappaleita ja villitsi yleisöä. Suurin osa asiakkaista oli turisteja Yhdysvaltojen ulkopuolelta. Meno oli hyvä, ja osa kuorolaisista jäi pitkäksikin aikaa sinne viettämään iltaa. Itse lähdin ensimmäisten joukossa hostellille. Jetlag painoi, sillä suomen aikaa oli varmaankin jo aamupäivä. Uni tuli kuitenkin nopeasti ja minä sekä huonekaverini Jenni heräsimme seuraavana aamuna hyvin levänneenä 8 tunnin yöunien saattelemana.
Sunnuntaina osallistuimme kahteen messuun. Toinen pidettiin Salem Baptist Churchissa, joka oli valtava betonirakennus lukuisine sisäänkäynteineen. Se oli Jonaksen sanoin suurin afroamerikkalainen kirkko Chicagossa, ja suuri se olikin. Suurin ikinä näkemäni kirkko yhtään missään. Tiedän, että on olemassa Hartwall arenaakin isompia kirkkoja mutta tämä on todellakin suurin jossa olen ikinä käynyt. Punakangaspäälysteiset tuolit kohosivat katon rajaan asti. Messu videoitiin ja sitä pystyi seuraamaan myös streamina netistä. Saarnan aiheena oli tyytyväisyys. Jotkut etsivät tyytyväisyyttä alkoholista, parisuhteesta, tatuoinneista, mutta aidon tyytyväisyyden tunteen voi saada vain Jeesuksesta. Saarna oli humoristinen ja keveä, vaikka aihe olikin vakava. Tuntui jo luontevalta nauraa ja ilmaista saarnan herättämiä tunteita ääneen huudahtaen “amen” tai “halleluja” sopivissa kohdin. Myös nyökyttelyä, taputuksia ja muita kuuntelun ja ymmärtämisen ilmaisuja käytettiin. Aivan lopussa, kolehdin aikana Gospel Helsinki päätyi lavalle laulamaan parrasvaloihin God is Good ja sen jälkeen se kiidätettiin takaisin paikoilleen nauttimaan ehtoollista, jonka jälkeen show oli ohi. Ehtoollinen jaettiin muoviämpäreistä. Ämpärit kiersivät salissa ja jokainen poimi sieltä “kertsiehtikseksi” ripittämämme pienen muovisen pikari viiniä ja leipää. Leipä oli puristuksissa kannen välissä. Messun jälkeen kaikki kynnelle kykenevät tulivat tervehtimään ja kiittämään meitä ja toivottivat meidät tervetulleiksi Salemiin ja Chicagoon. Saimme esittelykierroksen kirkon tiloista ja ostimme messun DVD:n omaksi kuorolle. Messu oli kuun ensimmäinen sunnuntai, joten silloin pidettiin myös kuun ainoa kastetilaisuus. Kokovartalokasteessa kastettiin viisi henkilöä, osa heistä nuoria lapsia. Esittelykierrosta pitävä mies kertoi, että yleensä kasteen otti n. 30 henkilöä kuussa.
Söimme lounasta Orland Mallilla, kuoro tarjosi hampurilaisaterian. Sen jälkeen saimme shoppailla ostarilla vapaasti. Siellä oli muutamia Suomestakin tuttuja brändejä, mutta suurin osa oli tuntemattomia. Omasta mielestä paras kauppa oli Box Lunch, jossa myytiin eri elokuva, tv-sarja ja peli oheistuotteita.
Lounaan jälkeen jatkoimme suoraan Trinity United Churchin (400 W 95th St) messuun, joka alkoi klo 18. Tämä oli Obaman vanha kirkko. Se oli Jonaksen kuvauksen mukaan keskiluokkainen kirkko, ja saarnamiehen puheesta kuulikin tämän väitteen todeksi. Mies puhui käyttäen sellaisia sanoja, joita hyvänkin englannin taitajan oli hieman vaikea seurata. Kontrasti Salemin ja Trinityn saarnojen välillä oli kuin yö ja päivä. Siinä missä Salemin puhuja oli hauskuuttanut yleisöä vitsikkäillä vertauksillaan ja yksinkertaisella puheenparrella, puhui Bryan Jonsson monimutkaisin sanankääntein tärkeästä yhteiskunnallisesta asiasta: mustien olemassaolon oikeudesta. Puheesta puuttui Jumalaa ylistävä ote. Aiheena oli Amerikkaa puhuttanut tapahtuma pelaajista, jotka eivät olleet suostuneet kumartamaan Amerikan kansallislaulun aikana. Puhe oli purevaa tekstiä ja täyttä asiaa. Mies vaati sosiaaliturvaa kaikille ja herätteli myötätuntoon mustaa väestöä kohtaan. Täyttä asiaa, ja voimakkaita yhteiskunnallisia tunteita herättävää. Silti jäi tunne, että tästä puuttuu jotain.
Ehtoollisen aikana pastori laittoi punaisen essun päälle, mikä oli mielestäni hyvä yksityiskohta. Kyseessähän on pyhä ateria. Kertsiehtiksen viini muistutti etovasti aitoa verta killuessan pikku purnukassaan. Tämäkin oli hyvä vaikkakin hieman järkyttävä yksityiskohta omasta mielestäni.
Messun jälkeen saimme esitää kysymyksiä eräälle seurakuntalaiselle, joka vastasi parhaansa mukaan. Keskustelu kääntyi politiikkaan ja saarnan sisältöön ja mies kertoi, että Trinity oli usein hankaluuksissa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet samaa mieltä heidän kanssaan. Tomy tiesi kertoa, että Obama oli presidentiksi pyrkimisensä aikana eronnut kyseisestä kirkosta, sillä se oli ruvennut ottamaan kantaa Hillarya vastaan Obaman puolesta. Keskustelu oli pitkä ja antoisa. Siitä jäi tunne, että kaikki mitä oli viikon aikana jäänyt mielenpäälle sai eräänlaisen vastauksen tai konseptin. Jopa rahan tarjoaminen suurin elkein, selittyi sillä, että pienemmissä seurakunnissa pastori teki valtavan määrän työtä vailla sosiaaliturvaa ja koko seurakunta eli lahjoituksista. Mies kertoi myös gospelin historiasta ja siitä kuinka Länsi-Afrikkalaisia vietiin orjiksi Amerikkaan. Lopuksi lauloimme hänelle ja paikalle saapuneelle talonmiehelle Finlandian ja Down by the Riverside.
Jokainen tapaamamme henkilö, olkoon satunnainen vapaaehtoinen, joka esitteli meille kirkkoaan, kuoron jäsen tai pastori, sai meiltä lahjaksi Aalto maljakon ja Fazerin suklaata. Niin myös Jonas Engström, viimeisenä päivänä.
Torstain pitkän ja heittäytymiskykyä vaatineen päivän jälkeen perjantai aamupäivä oli vapaa aikaa kuorolaisille. Itse lähdin yhden porukan kanssa shoppailemaan. Kävimme Barnes & Noblessa sekä Macy’sillä. Söimme Deep Dish Pizzaa lounaaksi.
Klo 19:30 lähdimme Bethlehem Star Churchiin (10723 S. Halsted St) juhlistamaan pastori Julia Maddoxin syntymäpäivää. Kirkko oli tupaten täynnä ja bileet käynnissä, kun saavuimme. Meidät otettiin jälleen vastaan hymyjen ja kättelyiden ja halausten kera. Istuimme keskipenkeille kirkon takaosaan. Juhlassa kuorot eri kirkoista pistivät parastaan pastorin kunniaksi. Muistan, että aluksi ainakin oma oloni oli varautunut, enkä tiennyt mitä odottaa. Mitä pidemmälle ilta eteni, sen vapautuneemmaksi kuoromme olo kävi ja lähdimme mukaan tanssimaan ja taputtamaan. Tapahtuman keskivaiheilla kerättiin kolehti pastorin kunniaksi. Puhuja totesi toivovansa, että seurakunta kerää 3000 dollaria Maddoxin kunniaksi. “Love token” oli lahjan nimi. “Minä aion antaa 100 dollaria” mies sanoi ja heilutti sadan dollarin seteliä korkealla ilmassa. Ne, jotka haluavat myöskin antaa sata, tulkaa nyt.” mies neuvoi ja ihmiset lähtivät tuomaan rahoja isoihin koreihin, joita kaksi henkilöä piteli lavan edessä. “Jos et voi antaa 100 dollaria, niin tee parhaasi ja tule kuitenkin siunattavaksi” Kävimme kaikki vuorollamme antamassa lahjuksemme ja halaamassa pastoria.
Juhlassa nähtiin myös todistuksia Jumalan mahtavuudesta: “tämän naisen poika ammuttiin viime viikolla, ja täällä hän istuu eturivissä, ylistämässä Jumalaa!” totesi Pastori Maddox. Jonas ja aiemman päivän luennoitsija olivatkin kertoneet meille, että monelle mustalle arki saattoi edelleen olla varsinaista kamppailua. Joku saattaa työkseen toimia talonmiehenä tai kaupan kassana ja saa viikon mittaan kuulla ikäviä kommentteja ja tehdä fyysisesti rasittavaa työtä, mutta seitsemäntenä päivänä viikossa, sunnuntaina, hän saa olla oma itsensä ja vapautua kaikista kahleista, ja ylistää Jumalaa. Monissa lauluissa toistuikin vapauden, kahleista riisumisen ja kiitollisuuden teemat. Tunnelma synttäreillä oli hurmoksellinen. Eräs mies veti jostain yhtäkkiä tamburiini esiin ja säesti istumapaikaltaan kulloinkin vuorollaan esiintyvää kuoroa. Syntyi idea laittaa Meilahden kirkon penkkeihin muutama tamburiini vastaavan varalle yleisölle.
Paikalle saapui myös tuttuja naamoja Fellowship Churchista: Pastori Brynat Jones ja Dr. LuDella Evans, pastori Evansin sisko. Tuntui hämmentävän hyvältä nähdä tuttuja kasvoja, kuin olisimme todellakin jo osa sitä yhteisöä. Yhtä suurta perhettä.
Kuoro esitti omat kappaleensa viimeisenä. Lauloimme Kaipaava “joskus kaipaat niin paljon, että sinuun sattuu” ja “God is Good”. Jonas selitti yleisölle: Olemme kaikki yhdessä Jumalan kuva. Jos yksikin henkilö puuttuu, puuttuu se, Jumalan kuvasta.” Toistuva teema pastorien ja kuoronjohtajien puheissa matkalla oli myös se, kuinka Taivaassa ei tule olemaan eri kirkkojen kuoroja, eri maiden kuoroja, ei amerikkalainen kuoro ja suomalainen kuoro vaan yksi suuri taivaallinen kuoro, ja tämä on sen suuren kuoron harjoituspäivä!
Lennon oli määrä lähteä klo 17:35, joten väki alkoi pikku hiljaa valua Helsinki-Vantaan lentokentälle klo 15 alkaen. Ninalla ja Jossulla oli ollut aivan omanlaisensa haasteet matkalle pääsemiseen, liittyen byrokratiaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen pääsimme kuitenkin kaikki oikealle laiturille. Kuoro lauloi lähtöaulassa Kalliolle kukkulalle, Down By The Riverside ja muita tuttuja biisejä.
Lennon kesto oli 9 tuntia ja se kului torkkuen, elokuvia ja tv-sarjoja katsellen, Haluatko miljonääriksi peliä pelaten ja jutellen. Oma kohokohtansa oli käytävillä käveleskely ja kuorolaisten kanssa jutustelu koneen taka-osassa, josta sai ottaa Fazerin suklaakonvehteja ja mustikkamehua. Lämpimät ateriat olivat makaroonilaatikko ja myöhemmin tulinen intialainen papu- ja linssipata.
Saavuimme Chicagon O’Hare lentokentälle klo 18:45 paikallista aikaa. Kaikki oli suurta, varsinkin autot ja niiden renkaat. Ulkona oli 30 astetta lämmintä vaikka aurinko oli jo laskenut. Meidät haettiin isolla amerikkalaista koulubussia, poliisin tai armeijan ajoneuvon yhdistelmää muistuttavalla limousiini bussilla (bussiinilla) Hi Chicago Hostellille, joka sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Hostellissa jakauduimme kaikki omiin huoneisiimme, useimmat 8 hengen huoneissa, jotka oli jaettu kahteen makuuhuoneeseen ja osa omiin huoneisiinsa kerrosta ylempänä. Huoneissa oli yksi yhteinen vessa ja suihku, sekä keittiö, jossa kaasuhellan levyjen sijaan oli vain tyhjät reiät. Jääkaappi oli suuri ja vanha. Se oli ehkä vähän liiankin tehokas, sillä vesipullo jäätyi tunnissa jääkalikaksi sen sisällä. Illalla ei juuri ehtinyt tehdä muuta kuin käydä nukkumaan.
Maanataina söimme aamupalan ja kokoonnuimme vielä kerran yhdessä koko kuoron voimin. Lauloimme Jonakselle Jesus is Right Here Nown ja kiitimme Hannaleenaa hyvästä työstä kuoron matkanvetäjänä. Hänelle oli “salaa” kerätty kolehti, jonka rahoilla hän osti kaulakorun, jonka hän selitti merkitsevän “usko, toivo, rakkaus. Kuoro, perhe, ystävät” ja se olikin todella kaunis koru. Tämän lisäksi hän oli ostanut erilaisia pieniä kortteja jaettavaksi muille kuorolaisille. Niissä oli ihania voimasanoja ja tilaa kirjoittaa oma tervehdys taakse.
Vietimme päivän kukin tahoillamme. Itse olin porukassa, joka matkusti pari pysäkinväliä paikallisella junalla ja metrolla ja kävi Cheesecake Factoryssä hakemassa kuusi viipaletta kakkua ja istui jokirantaan nauttimaan päivästä 30 asteen lämmössä. Joella seilasi kymmeniä laivoja, joissa turisteille kerrottiin kaupungin historiasta ja sen rakennuksista. Yhtäkkiä eräästä laivasta vilkutti takaisin kuorolaisia GH-paidat päällä. Söimme Kreikkalaisessa ravintolassa lounasta ja juttelimme kuorosta ja elämästä Pihlan, Riinan ja Jennin kanssa.
Kävelimme rauhassa hostellille, haimme matkalaukut säilöstä, jossa ne olivat olleet ja suuntasimme lentokentälle. Lennon oli määrä lähteä vasta kymmenen jälkeen illalla, mutta Las Vegasissa tapahtuneen terrori-iskun vuoksi epäilimme, että lentokentän turvatoimia olisi saatettu vahvistaa. Pääsimme turvatarkastuksesta onnellisesti läpi, ja loppuaika kului pikaruokaa syöden ja viimeisiä ostoksia tehden tulijaiskaupassa. Lennolla suurin osa nukkui tai katseli elokuvia. Saavuimme Suomeen paikallista aikaa klo 14, Chicagossa oli vastaavasti aamuyö. Kaikki saivat tavaransa, halasivat ja kiittivät toisiaan matkaseurasta ja hävisivät kukin omiin suuntiinsa jetlagin lamaannuttamana, mutta jotenkin täysin perustavan laatuisesti muuttuneina.
Lauantaina olimme väsyneitä illan tapahtumien jälkeen, ja Jonas vakuttelikin meille, että saisimme todennäköisesti seurata nuorisokuoron harjoituksia takapenkistä ja ehkä jopa torkahtaa. Toisin kävi. Soul Children of Chicago with Walt Whitman oli varautunut tuloomme ja istutti meidät kuoroasetelmaan kirkon etupenkkeihin. “Make sure that you sit next to someone who doesn’t look like you” Whitman opasti, ja sekoitti keskenään lapsikuorolaiset ja Gospel Helsingin.
Geehoolaisille jaettiin paperilla sanat, lapset itse osasivat kappaleet jo todella hyvin. Lauloimme “Free, thank God I am free, and I’ll never be bound again” ja “I’m a free worshipper” Eräässä laulussa lauloimme “He’ll never walk out on you, no never, no never” ja katsoimme toisiamme silmiin ja halasimme, molemmat kuorot toisaan. Musiikki soi kokoajan, rumpusetti löi komppia ja amerikanlippupaitainen mies soitti sähköpianoa.
Stemmat käytiin läpi niin, että jokaisen stemmalohkon edessä seisoi yksi kuorolainen, joka lauloi eteen stemman ja muut toistivat sen useaan kertaan kunnes johtaja oli tyytyväinen. Whitman vaihteli sitä, kuka sai laulaa edessä stemmaa muille, tuoden todella vahvan kasvatuksellisen aspektin nuorten elämään. Alttostemmaa lauloi alussa eräs äärimmäisen energinen ja ilmaisukykyinen tyttö, josta povasimme jo tulevaa tähteä. Hänen jälkeensä valokeilaan astui todella nuori, kenties 5-8 vuotias tyttö, joka lauloi upeasti ja sulatti sydämemme. Whitman kasvatti yhteistyön roolia harjoitusten ajan niin, että kun lauloimme “He’ll never walk out on you” ja katselimme toisiamme silmiin ja kosketimme toistemme harteita ja halasimme, se tuntui luonnolliselta ja hyvältä.
Harjoitusten jälkeen Gospel Helsinki sai kunnian esittää lapsille jotakin omasta ohjelmastaan. Lauloimme Kalliolle kukkulalle ja Take Me to the Water. Lapset taputtivat ja riemuitsivat tästä. Olimme heidän edessään kuoro muodostelmassa. Kappaleiden jälkeen pidettiin puheita. Jonas kertoi jälleen Jumalan kuvana olemisesta, ja kuinka jokainen on siinä tärkeänä osana. Whitman puhui myös kauniisti ja ojensi “pienen” lahjansa Ninalle. “500 dollaria. Näettekö lapset, minä kylvän siemenen kansakuntiin, yhteistyöhön”.
Lopuksi Whitman ohjasi lapset ympäröimään koko kuoromme ja pitämään kiinni käsistämme. He lauloivat kauniin laulun, jonka olivat juuri nauhoittaneet tulevalle albumilleen. “I need you, you need me, I need you to survive, I love you, you love me…” joka sai vähintään puolet ihmisistä kyyneliin. Lauloimme mukana ja tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Tässä olivat lapset, jotka eivät voineet olla varmoja huomispäivästä, ja kaukaa tulleet kalpeanaamat, jotka eivät tienneet mikä heitä odotti Amerikassa. Siinä hetkessä olimme kaikki yhtä suurta perhettä, Jumalan edessä, eikä mikään haaste tuntunut mahdottomalta.
Kappaleen jälkeen halasimme ja kiittelimme toinen toisiamme, otimme ryhmäkuvia ja juttelimme. Jostain nousi idea kutsua lapset Suomeen ja Ruotsiin. Kaikki tuntuivat äärimmäisen innokkailta asiasta. Toivon todella, että tapaaminen saadaan järjestettyä. Olisi todella ihana saada majoittaa heidät koteihimme tai pyrkiä edes jotenkin tarjoamaan heille pieni pala sitä rakkautta ja huolenpitoa, josta olimme päässeet osalliseksi harjoitusten aikana.
Lähtiessämme lasten vanhemmat ja lapset antoivat meille vielä “Stand With Us / Soul Children of Chicago” rannekkeita ja jokainen sai suuren kassillisen eväitä, vettä, hedelmiä, karkkia, kyniä, vihkoja, huulirasvaa… He olivat ajatelleet aivan kaikkea jo valmiiksi.
Tilaisuudesta hengästyneinä istuimme takaisin keltaiseen koulubussiin ja ajoimme kohti Indianan osavaltiota ja Dayspring Ministries kirkkoa (860 State St. Hammond, IN) ja siellä odottavaa Workshop konserttia, jota veti Cynthia Nunn. Pysähdyimme matkan varrella Ford City Mallille syömään. Paikka oli aika autio. Söimme mitä saimme, pizzaa, pastaa, uppopaistettua kanaa ja kävimme kiertämässä hieman kaippoja. Teemu osti ihan hillittömän ison kultaisen ristin, jossa oli pohjalla isoin risti ikinä, sen päällä normaalihkon kokoinen risti, josta lähti vielä joka sakarasta oma ristinsä eri suuntiin. Se oli koristeltu tekojalokivillä ja maksoi 50 dollaria.
Timantti ja koruliikkeitä muuten oli aivan kaikkialla. Chicagon keskustassakin kokonainen kortteli pelkästään koruliikkeitä. Ostarilta sai ostaa myös kultaisia hammaspäälysteitä.
Joku tiesi kertoa syyn sille, miksi valtaisa ostoskeskus näytti niin tyhjältä. Subwayn työntekijä kertoi, että paria viikkoa tai päivää aiemmin siellä oli ammuskeltu. Googlaamalla tietoa aiheesta ei löytynyt, mutta veikkasin itse, että kenties se ei ollut vain yksinkertaisesti ylittänyt uutiskynnystä. Samaisella ostarilla ammuskelusta löytyi kyllä edeltävältä vuodelta ainakin yksi tapaus. Matkamme paikat olivat, en tiedä voiko sanoa poikkeuksellisen väkivaltaisilla alueilla, mutta kuitenkin alueilla, jossa väkivalta oli osa arkea. Pastori Maddoxin syntymäpäivillä mainittiin kaksi ammuttua lasta ja se, että kirkolla oli ammuskeltu aiemmin samalla viikolla. Väkivalta oli siis osa arkea, ja sen ymmärtäminen toi Gospel musiikkiin uusia ulottuvuuksia. “Say what you mean, mean what you say” se soundi mikä meillä oli Suomessa, oli kovan harjoittelun tulosta, ja vaikka moni laulaakin Jumalalle koko sydämestään, ainakin itsellä kuorotreeneihin liittyy paljon rutiinia ja saman toistoa vailla sielua. Se, mitä oivalsin täällä ja mikä näkyi myös ulospäin monista kokoonpanoista, oli se, miten aitoa laulu ja sen sanoma oli. Kun laulettiin vapautumisesta ja kahleista, ne olivat konkreettisia tämän päivän itseä rajoittavia kahleita ja vapautumista. Ei mitään historiallista vanhan toistelua.
Dayspring kirkolla meille tarjoiltiin lounasta ja söimme ruotsalaisen Joy gospelkuoron kanssa. He esiintyivät kanssamme samana iltana. Lounastarjoilun jälkeen asetuimme yhdessä krikkosaliin eli Sanctuaryyn harjoittelemaan Cynthian omaa biisiä “Worthy of the Highest Praise” ja käymään läpi ne biisit, jotka esittäisimme kaikille. Istuimme aivan kaiuttimen vieressä ja ääntä säädettiin vielä entistäkin kovemmalle mitä paremmaksi meno meni. Kaijutin särisi ja korviin sattui mutta meno vain yltyi.
Konsertti alkoi ylistyspuheilla ja Dayspring kuoron lauluilla. Taulutelevision kokoinen kaiutin oli aivan eturivin korvanjuuressa. Itse en voinut laittaa korvatulppia, mutta ne joilla sellaiset oli, sanoi että korvat soi vielä pitkään sen jälkeenkin. Brynat Jones, Cynthia Nunn ja muutama muu vartavasten kutsuttu solisti vetivät hyviä soolobiisejä. Kuoro pääsi erityisesti mukaan varsinkin Cynthian ja Brynatin biiseissä. Ilta jatkui kolmen tunnin ajan, välissä jaettiin rakkauslahjoja tunnollisille seurakuntalaisille ja kerättiin kolehti Cynthia Nunnille. Viimeisen kappaleen jälkeen bändi vasta pääsikin vauhtiin ja jammitteli hyvän aikaa keskenään, kuorolaisten tanssiessa mukana. Brynat Jones myi omaa CD:tään ja kaikki ottivat ryhmäkuvia yhdessä.
Paluumatkalla bussissa oli pakko vain istua hiljaa ja katsella ulos bussin ikkunoista. Mitä juuri oli tapahtunut? Tässä nyt todellakin on koettu se yhteisöllisyys, se gospelmusiikin tarjoitus ja elävä olemus mitä olimme tuleet hakemaan. Ihmisten välittömyys, ystävällisyys ja vastaanottamiskyky kaikista arjenhaasteistaan huolimatta. Mustien asuinalue, jonne paikalliset valkoiset eivät astuneet jalallaanaan, oli näyttäytynyt meille rakkauden, jota piti näin kaukaa Amerikasta lähteä hakemaan saadakseen pienen palan Taivasta. Olin aivan haltioissani.
